Ihmisen aika

kieleke

Prosessimetafysiikan ongelma (päinvastoin kuin substanssimetafysiikan) ei ole niinkään se, miten asioilla on kyky hajota, virrata, muuttaa muotoa. Haaste on päinvastoin sen kuvailu ja selittäminen, millä tavoin ja miksi muutoksen virta aina paakkuuntuu, löytää suhteellisen vakaita tiloja: miten ”asioita” ylipäätään muodostuu. Olennaista on, että vakaiden tilojen ymmärtäminen tarkoittaa niiden suhteisuuden ymmärtämistä. Kokkaroituminen mineraaliksi, ihmiseksi tai vuoreksi ei ole omaehtoista vaan tulos prosessien välisistä reaktioista, kitkasta, sulautumisista. Vakautta voi ymmärtää vain liikkeen kautta, ja liikettä on ajateltava tilojen keskinäisinä nopeuksina. Vuorikiipeilijä on vuoren rinnalla jotain nopeaa. Maapallon elinkaaressa vuori on nopea poimu.

Suhteuttamisen ja suhteellistamisen vaadetta ei pitäisi ymmärtää väärin. Se ei tarkoita, että ajattelun tulisi yrittää polttaa ihmisen vaatteensa katsellakseen maailmaa spinozalaisesta ikuisuuden näkökulmasta, kokonaisuudessaan, arvovapaasti ja ”niin kuin se todella on”. On kyllä hyvä tavoitella näkökulmia, joissa lähtökohdaksi ei aseteta inhimillisiä intressejä vaan ihminen nähdään osana prosessia, liikkuvana ja tuntevana kasana vaikkapa hetkellisesti liittyneitä mineraaleja. Ihmistä ja inhimillistä voi paremmin ymmärtää katsomalla niiden jatkuvaa kehkeytymistä sekä inhimilliselle sisäisistä suhteista että inhimillisen suhteista ei-inhimilliseen. Se on myös ikään kuin terapiaa, kontemplatiivinen tila, jossa meille avautuu haavoittuvaisuutemme ehdottomuus, planeetan ja (mikä vaikeinta) ajattelun tilapäisyys.

Nämä inhimillistä laajemmat perspektiivit palvelevat kuitenkin nimenomaan parempaa ymmärrystä ”ihmisen maailmasta”, siitä etiikan ja politiikan, työn ja nautinnon, urheilun ja taiteen kudoksesta, joka muodostaa itse kunkin välittömän elämän. Spinoza ehkä ajatteli ajattelun voivan tavoittaa Jumalan-Luonnon ikuista luonnetta, mutta tärkeämpi Spinozalta johdettava opetus on vaade pitää ihmisen maailmaan kuuluvat kysymykset ihmisen maailmassa. Voi esimerkiksi ajatella, että huoli kosmisesta merkityksettömyydestä, aivan kuten vaatimus sellaisesta vapaasta tahdosta, joka kykenisi ylittämään luonnossa vallitsevien vaikutusten ketjun, nojaa kategoriavirheeseen. Yliaikaisesta, persoonattomasta perspektiivistä ihmiselämä ei ole merkityksellinen tai vapaa, mutta tämä ei tarkoita sen olevan merkityksetön tai vapaudeton: kysymykset merkityksellisyydestä ja vapaudesta eivät yksinkertaisesti sovi tuohon rekisteriin. Ikuisuuden näkökulmasta niiden totuusarvoa ei voi edes alkaa kysyä, sillä ne ovat meidän maailmamme kysymyksiä ja meidän maailmamme on kiinni ajassa, liikkeessä.

Kysymys merkityksellisyydestä on erityisen vavahduttava (ja ehkä lopulta erottamaton vapauden kysymyksestä). Kun ajatellaan, ettei teoillemme anneta merkitystä mistään ”ulkoa”, niistä ei suinkaan tule merkityksettömiä tai tarkoituksettomia. Nihilismin syytös syntyy juuri siitä, että halutaan arvioida ihmisen maailmaa ikuisuuden näkökulmasta: lopulta millään ei ole väliä. Ilman lopussa odottavaa tuomiota teot voivat tuntua kiduttavan kevyiltä. Tuomiottomuudessa on kieltämättä jotain kevyttä. Mutta samalla voi ajatella, että transsendenssin, tuonpuoleisen tuomion ja oikeutuksen hylkäys tekee kaikesta äärettömän painavaa, merkityksellistä: jokainen teko ja tapahtuma on raskaana merkityksestä, joka on sen peruuttamaton seuraus tässä, meille ainoassa maailmassa. Ateismia ei pitäisi niin usein määritellä puutteen kautta (Jumalaton maailma, tarkoitukseton maailma), vaan se voi olla kirkas, vahva kokemus — mikä jumalaton maailma!

Asioiden suhteellisuuden hyväksyminen ei siis tarkoita inhimillisen todellisuuden toissijaistamista, vaikka vaatiikin kurottamista kokemisen ja ajattelun kotoisimpien piirien ulkopuolelle. Tavoittamalla jotain tavasta, jolla tapahtuma nimeltä ihminen (tai tapahtuma nimeltä minä) on kiilautunut hitaampien ja nopeampien, muotoa luovien prosessien sekaan; tavoittamalla sen, miten vuorikiipeilijän rytmi asettuu yhteistyöhön vuoren rytmin kanssa, tavoittaa jotain vain ihmiselle kuuluvasta ajasta, ihmisen tavasta olla ajassa, ihmisen tahdista. Ehkä Kwinterillä oli jotain tällaista mielessään viime postaukseni viimeisessä lauseessa.

Ihmisen tilallisia mittasuhteita taas voi ihmetellä tällä mainiolla sovelluksella.

Explore posts in the same categories: humanismi, prosessifilosofia, tahdonvapaus

Avainsanat: , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: